Itämeren vanhat kauppakaupungit

Laskeuduttuamme Riian lentokentälle ajamme kaupunkiin, jonka läpi virtaa Väinäjoki. Lentokentän lähellä sijaitsee isoja, uusia ja moderneja alueita, joita leimaavat ostoskeskukset ja tyylikkäät putiikit. Seuraavaksi näemme perinteisiä latvialaisia puutaloja, joista osa on romahtamaisillaan, osa entisöity. Nykyaikaisia rakennuksia suosineen ajanjakson jälkeen puutalot ovat nousemassa uuteen suosioon.

Riian perusti vuonna 1201 saksalainen arkkipiispa Albert von Buxhoevden ponnahduslaudaksi Miekkaveljien ritarikunnan ristiretkelle pohjoisen pakanoita vastaan. Kaupunki sai nopeasti tärkeän aseman Venäjän ja Länsi-Euroopan välisessä kaupankäynnissä. Vuonna 1621 Ruotsi valloitti Riian, josta tuli Ruotsin valtakunnan vaurain kaupunki. Ruotsi menetti alueen sittemmin Venäjälle, ja Riiasta tuli ensin osa Venäjän keisarikuntaa, sitten osa Neuvostoliittoa. Latvia itsenäistyi 21.8.1991.

Ylitämme joen ja näemme uuden kansalliskirjaston, joka toimii upeassa nykyaikaisessa rakennuksessa. Rakennus toimi aiemmin päämajana Latvian EU:n puheenjohtajakaudella 2015. Pian olemme vanhassakaupungissa, jonka tunnusmerkkejä ovat tuomiokirkon ja Pyhän Pietarin kirkon tornit. Riika on Baltian suurin kaupunki, jonka asukasluku on vajaa miljoona. Kaupungissa on leveitä bulevardeja, isoja puistoja ja pitkiä suoria katuja, joiden varrella on iso joukko kauppoja.

Vanhankaupungin ulkopuolella voi ihailla jugendtyylisiä rakennuksia, joita Riiassa on noin 750. Vuonna 1698, jolloin Riika oli osa Ruotsia, rakennettiin Ruotsalainen portti osaksi kaupunginmuuria. Siellä täällä näkee osia kaupungin vanhasta puolustuslinnoituksesta, johon myös Ruutitorni kuului.

Iltapäivän päätteeksi suuntaamme rannikolle ja Jurmalan rantalomakohteeseen. Siellä majoitumme yhteen kaupungin paremmista kylpylähotelleista.

(Illallinen sisältyy matkan hintaan.)

Vielä 1800-luvulla Jurmala koostui pienistä kalastajakylistä. Kaikki muuttui kuin taikaiskusta vuonna 1877, kun rautatie saapui Jurmalaan. Jokaiseen kylään rakennettiin asema, ja joka ainoana lämpimänä kesäpäivänä kyliin tulvi rantaelämää kaipaavia riikalaisia. Kyliä alettiin kutsua nimellä Riian Jurmala, joka merkitsee Riian rannikkoa latviaksi.

Jurmala laajeni nopeasti ja sinne rakennettiin uusia teitä, joita kulki myös metsässä. Alueelle rakennettiin myös vaikuttavia puisia tornitaloja, jotka toimivat Riian eliitin kesähuviloina.

Neuvostovallan aikana Jurmala oli Neuvostoliiton Baltian-Riviera. Kun Neuvostoliitto miehitti Latvian vuonna 1940, monet kauniista huviloista ja hotelleista kansallistettiin. Joitakin purettiin massiivisten betonihotellien tieltä, mutta onneksi iso osa vanhaa Jurmalaa säilyi – myös sen viehätysvoima.

Luonnolla on tärkeä rooli Jurmalan viihtyisän tunnelman syntymisessä: raikasta ilmaa, huojuvia havupuita ja rento ilmapiiri sekä hiekkarannat, jotka ovat niin pitkiä ja valkoisia, että voisi luulla olevansa Havaijilla.

Tutustumme tänään Jurmalaan matkanjohtajan opastuksella ja päätämme kierroksen Jurmalan ulkoilmamuseoon, jossa sukellamme alueen historiaan ja katselemme rakennuksia ja esineitä ajalta ennen kuin rantalomalaiset saapuivat Jurmalaan.

(Aamiainen sisältyy matkan hintaan.)

Lähdemme aamulla Jurmalasta kohti länttä. Ensimmäinen kohteemme on Kuldiga, joka on hyvin säilynyt, hienon luonnon ympäröimä arkkitehtoninen helmi. Kuldigan lempinimi on Latvian Venetsia: kaupungissa on virtaavaa vettä, siltoja ja historiallisia barokkityylisiä rakennuksia. Kuldiga tavoitteleekin paikkaa Unescon maailmanperintökohteena.

Ventajoen rannalta on vaikuttavat näkymät Ventas Rumballe, Ventan putoukselle, joka on Euroopan levein vesiputous. Putousta kuvaillaan joskus mini-Niagaraksi. Putouksen leveys on vuodenajasta riippuen 200–250 m ja korkeus 1,8–2 m. Ventajoen yli kulkee myös 1800-luvulta peräisin oleva kaunis silta. Silta, jolta on upeat näkymät putoukselle, on Euroopan pisin laatuaan (164 m).

Kuldigasta jatkamme matkaa rannikolle ja Pavilostan kalastajakylään, joka on kuin kiillotettu pala meripihkaa Itämeren länsirannalla. Kylässä on kalastajien vanhoja taloja, joita ympäröi yhä savustusuunien savu. Lähdemme ihka oikean meripihkanmetsästäjän mukaan etsimään – tai pikemminkin pyydystämään – meripihkaa. Täällä Itämeren rannalla vallitsee käsitys, että meripihkaa voi käyttää lukemattomilla eri tavoilla, joilla voi olla niin esteettistä kuin terveyttä parantavaa arvoa. Meripihkaa voi käyttää teenlehtien tilalta, meripihkasta voi valmistaa snapsia, ja jo pelkästään meripihkan palasen pitäminen taskussa auttaa.

Löytääksemme meripihkaa kävelemme merenpohjalla. Haastavaa on se, että usein on vaikea tietää, mikä on meripihkaa, mikä vain kivi. Muista tästä syystä ottaa mukaan muovipussi meripihkaa varten – ihan kaiken varalta. Mikäli löydämme jotakin, paikallisoppaamme auttaa tunnistamaan löydökset. Eli kengät ja sukat pois jalasta ja ei kun etsimään!

Iltapäivällä saavumme Liepajaan, jossa on iso joukko asumattomia ja nättejä puurakennuksia, jotka odottavat pääsyä arvonsa mukaiseen käyttöön. Olisi yksinkertaisesti sääli, jos ne menettäisivät kauniin ulkonäkönsä ja yhtä sydäntäraastavaa, jos ne vain seisoisivat rapistumassa.

(Aamiainen ja lounas sisältyvät matkan hintaan.)

Liepaja on täysin omanlaisensa ja sillä on tärkeä merkitys Latvian itseymmärrykselle. Vanha satama vaikuttavine punatiilisine varastorakennuksineen on toiminut vuosisatojen ajan ja vetänyt puoleensa eri kansallisuuksia. Kaupungin vanhassa osassa on yhä useita perinteisiä latvialaisia puutaloja, joiden ikkunoita kaiverrukset kehystävät. Keskustan ulkopuolella seisoo tyypillisiä neuvostokolosseja sekä uudehkoja asuinkerrostaloja ja ostoskeskuksia. Liepajasta löytyy myös Latvian upeimmat rannat. Vaikka Liepaja kutsuu itseään ”kaupungiksi, jossa tuuli syntyi”, ei kaupungissa aina tuule yhtään sen enempää kuin mihin olemme rannikolla tottuneet.

Päivän ohjelmassa on pieni kaupunkikävely, jolla katselemme Latvian kolmanneksi suurinta kaupunkia, jonka perusti Kalparitaristo 1200-luvulla. Vasta tsaari Aleksanteri III syvensi satamaa ja rakennutti jättimäisen laivastotukikohdan 1800-luvun lopulla, jolloin kaupunki alkoi tosissaan kehittyä. Monien vuosien ajan teollisuuskaupunki toimi Venäjän ensimmäisen sukellusvenelaivaston kotisatamana, mutta toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto miehitti pommitetun kaupungin ja kehitti siitä strategisesti tärkeän sotilastukikohdan.

Seuraavaksi ajamme kaupungin ulkopuolella ja käymme Karostan vankilassa, joka rakennettiin yli 100 vuotta sitten. Kyse on Euroopan ainoasta sotilasvankilasta, joka on avattu matkailijoille. Se on myös vankila, josta kukaan ei ole koskaan kyennyt pakenemaan. Amerikkalainen realitysarja Ghost Hunters International on nimennyt Karostan paikaksi, jossa kummittelee eniten koko maailmassa. Me keräämme rohkeutemme ja lähdemme vankilakierrokselle.

Liepajan Karosta rakennettiin 1900-luvun alussa. Merisotilaat, jotka osallistuivat vuoden 1905 vallankumoukseen, kärsivät rangaistuksensa Karostassa. Myöhemmin rakennusta käytettiin sotilasvankilana sekä Neuvostoliiton että Latvian joukoille. Viimeiset vangit raaputtivat kalentereita, piirroksia, iskulauseita ja viestejä sellien seiniin vielä vuonna 1997. Yhteistä kaikille vangeille oli, että he joutuivat oleskelemaan kurjissa ja järkyttävissä olosuhteissa, joita on vaikea edes kuvitella. Vierailu vankilassa on karu kokemus, joka antaa käsityksen Latvian yhteiskuntaa 1800- ja 1900-luvuilla leimanneesta sorrosta.

Syömme paikallistyylisen lounaan vankilassa ennen kuin palaamme takaisin Liepajaan, jossa vierailemme eräässä pienessä taiteilijakollektiivissa. Työpaja, jossa taidekäsityöläiset valmistavat paikallisia käsitöitä perinteisin, vuosisatojen saatossa kehittynein menetelmin, sijaitsee kauniissa vanhassa puutalossa. Yksi käsityöläisistä valmistaa koruja meripihkasta, toinen tekee tuoksukynttilöitä, kolmas kaivertaa rintakoruja ja sormuksia, neljäs kutoo kankaita jne. Kaikki käyttävät menetelmiä, jotka ovat kadonneet muualta Euroopasta. Työpajojen ovet ovat auki, joten voimme katsella rauhassa.

Ilta on varattu omille seikkailuille.

(Aamiainen ja lounas sisältyvät matkan hintaan.)

On tullut aika poistua Liepajasta. Ylitämme Liettuan rajan ja suuntaamme ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Klaipedaan.

Aluetta hallinneet saksalaiset kutsuivat Klaipedaa nimellä Memel vuodesta 1250 vuoteen 1918. Kun ensimmäiset saksalaiset ritarikunnat saapuivat tänne, paikalla oli vain tyhjä rantakaistale. Ritarit oli kutsunut Masovian ruhtinas, joka halusi ritarien tuhoavan paikalliset pakanalliset heimot. Ritarit päättivät rakentaa tänne linnan, Memelburgin. Memel on Nemunasjoen saksankielinen nimi, ja varhaiset uudisasukkaat luulivat virheellisesti, että salmet, jotka yhdistävät Kuurinkynnäksen laguunit Itämereen, ovat mahtavan joen suu. Saksalaiset käsityöläiset asettuivat linnan ympäristöön.

Tänä päivänä Klaipedassa näkee selviä merkkejä aikaisemmasta vauraudesta huolimatta siitä, että isoja osia kaupungista tuhoutui toisen maailmansodan aikana. Keskusta on rakennettu taiten uudelleen, joten mukulakivikatuja astellessaan voi palata kukoistuskauden tunnelmiin.

Suuntaamme nyt lauttasatamaan, josta matkaamme pienellä autolautalla Kuurinkynnäkselle. Matka kestää noin viisi minuuttia, minkä ajan istumme bussissa. Kuurinkynnäs kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Noin 500 m–4 km leveä Kuurinkynnäs on epäilemättä Itämeren helmi ja koostuu tuulentuivertamista dyyneistä, joiden toisella puolella on Kuurinhaffi ja toisella Itämeri.

Kuurinkynnäksen dyynit ovat hämmentävän samanlaisia kuin ”serkkunsa” Tanskan Jyllannissa – eivätkä syyttä. Vaeltavat dyynit olivat nimittäin armottomia kalastajakylille, joiden asukkaat olivat kaataneet puut rakentaakseen taloja ja veneitä. Useita niistä hautautui hiekan alle. Vasta kun tanskalainen Søren Bjørn havaitsi yhtäläisyyden oman kotikylänsä Skærbækin ja Kuurinkynnäksen välillä, hiekkadyynien vaellus saatiin osittain pysäytettyä. Søren Bjørn työskenteli maataloustarkastajana Danzigissa (nyk. Gdanskissa) ja suositteli istuttamaan alueelle mäntyjä kesyttämään luontoa. Mm. tämän ansiosta voimme nyt käydä dyyneillä, nauttia luonnosta ja katsella maisemaa, josta Jean-Paul Sartre kirjoitti: ”kuin seisoisi Taivaan porteilla”. Nautimme maisemista ja saavumme pieneen Nidan kylään, jossa yövymme.

(Aamiainen ja illallinen sisältyvät matkan hintaan.)

Aamulla kävelemme näköalapaikalle, jolta on näkymät Kaliningradiin.

Käymme tietysti myös kylän viihtyisässä meripihkamuseossa, jossa näemme, mitä meripihka on merkinnyt koko Itämeren alueelle. Meripihkanäyttely esittelee valtavia meripihkapaloja, kuinka meripihkaa muodostuu, meripihkaa sisällään hyönteisiä – jopa lisko –  sekä meripihkakoruja, meripihkasta valmistettuja neuvostoesineitä ja paljon muuta – kaikenlaista joka makuun.

Seuraavaksi poistumme Liettuasta ja ylitämme Venäjän rajan. Rajan ylittäminen voi olla melko työläs toimitus, sillä ankaran oloiset rajavartijat jäykissä univormuissaan tarkastavat ensin huolellisesti, että voimme poistua Liettuasta, sitten vastassa ovat venäläiset virkaveljet, jotka yhtä suurella huolellisuudella pyrkivät tekemään rajanylityksestä niin aikaa vievän tapahtuman kuin vain mahdollista. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan – otamme tämänkin vastaan yhtenä rikastuttavana matkakokemuksena!

Liettuan ja Kaliningradin eksklaavin rajalta on vain vajaat 100 km matkaa samannimiseen kaupunkiin. Kaliningradin alue sijaitsee nykyisen Liettuan ja Puolan välissä eikä sillä ole maayhteyttä emämaahansa. Se on kuitenkin historiallisista ja geopoliittisista intresseistä johtuen yhä osa Venäjää. Geopoliittiset intressit liittyvät sijaintiin Euroopassa ja Itämeren rannalla.

Ennen kuin pääsemme perille itse kaupunkiin, käymme katsomassa Epha-dyyniä ja tanssivaa metsää. Tanssiva metsä on mäntymetsä, joka on kuuluisa erikoisesti taipuneista puista. Puut ovat taipuneet esim. ympyrän, sydämen ja spiraalin muotoon. Kukaan ei tiedä syytä sille, miksi puut kasvavat niin erikoisesti juuri täällä, mutta selitykseksi on tarjottu esimerkiksi tuhohyönteisten toukkia tai – legendan mukaan – hiekan liikkeitä.

Saavumme Kaliningradiin päivän päätteeksi ja syömme illallisen hotellissa.

(Aamiainen ja illallinen sisältyvät matkan hintaan.)

Kaliningradin alue kuului Saksalle 700 vuoden ajan. Tuona aikana aluetta ei tunnettu nimellä Kaliningrad vaan Königsberg. Versaillesin rauhassa Saksa menetti maayhteyden Königsbergin alueeseen Puolan käytävän vuoksi. Puolan käytävä mahdollisti Puolan yhteyden Itämerelle sekä kaupankäynnin vapaakaupunkien, kuten Danzigin (nyk. Gdansk) kanssa. Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto otti alueen hallintaansa Stalinin miehitettyä Puolan. Sitä seuraavina vuosina Stalin vaati USA:ta ja Iso-Britanniaa selventämään, millaisia suunnitelmia niillä oli Königsbergin varalle sodan jälkeen. Stalin itse teki selväksi oman näkemyksensä: Königsbergiä voisi käyttää Neuvostoliiton satamana ja näin samalla heikentää Saksan asemaa. Stalin sai tukea kannalleen USA:n presidentiltä Trumanilta, joka hyväksyi idean antaa Königsberg Neuvostoliiton hallintaan.

Näin tapahtui, ja kylmän sodan ajoista lähtien Venäjä on käyttänyt Kaliningradia sotilastukikohtanaan. Kaupunki tuhottiin maan tasalle toisessa maailmansodassa. Jälleenrakentaminen on yhä puutteellista, joten kaupungin läpi kulkeminen tuo mieleen palan Neuvostoliittoa.

Matkanjohtaja kuljettaa meidät läpi historian. Käymme mm. Altes Haus -museossa, jossa näemme, miten enemmistöltään saksalaiset kaupunkilaiset asuivat 1800-luvulla. Käymme katsomassa myös filosofi Immanuel Kantin hautakiveä. Kant on haudattu Kaliningradin suuren tuomiokirkon viereen. Paikallistyylisen lounaan jälkeen suuntaamme merenkulkumuseoon, jossa voi käydä Venäjän ainoassa museossa esillä olevassa sukellusveneessä sodan jälkeiseltä ajalta.

Loppupäivä on varattu omille seikkailuille.

(Aamiainen ja lounas sisältyvät matkan hintaan.)

On tullut aika hyvästellä Kaliningrad ja ottaa suunta kohti Gdanskia. Ylitämme Puolan rajan ja pysähdymme pian sen jälkeen Malborkissa, jossa sijaitsee samanniminen ritarilinna. Kyse on saksalaisen ritarikunnan vuonna 1274 rakentama linna, joka muistuttaa kovasti Baltian maiden linnoja. Linna on vaikuttavan kokoinen ja sitä suojelevat tornit, muurit ja vallihauta. Malborkin linna on ollut Unescon suojeluksessa vuodesta 1997 lähtien. Vuoteen 1626 mennessä yksikään sotajoukko ei ollut kyennyt valloittamaan linnaa – se onnistui vasta Ruotsin joukoilta 30-vuotisessa sodassa.

Saavumme seuraavaksi Gdanskiin, jonka menneisyys on muun Puolan tavoin melskeinen. Se on kuulunut Saksalle, Puola-Liettualle ja Preussille, ollut osa Saksan keisarikuntaa sekä Kansainliiton suojelema vapaakaupunki maailmansotien välisenä aikana, kunnes siitä tuli taas osa Puolaa toisen maailmansodan jälkeen. Tämä kaikki kertoo paljon kaupungin merkityksestä ja sijainnista Veikseljoen suulla Itämeren rannalla. Molemmat vesistöt olivat tärkeitä vesireittejä, joita pitkin Puolasta ja Puolaan kuljetettiin isoja määriä maataloustuotteita ja muuta kauppatavaraa. Nykyään jokisuu sijaitsee tosin kauempana idässä.

Vanhakaupunki on rakennettu uudelleen näyttämään jotakuinkin samalta kuin ennen sotaa, jossa se tuhottiin täydellisesti. Aloitamme tutustumisen kaupunkiin käymällä Solidaarisuus-museossa, joka on perustettu Lenin-telakan tontille. Museo avautui 31.8.2014, Gdanskin sopimuksen vuosipäivänä. Sopimus merkitsi voittoa telakkatyöläisille taistelussa vapaan ammattiliiton, Solidaarisuuden, puolesta. Monien mielestä tuo taistelu oli alkusoittoa kommunismin romahtamiselle Itä-Euroopassa. Yksi Solidaarisuus-liikkeen perustajista ja Puolan entinen presidentti Lech Walesa osallistui museon avajaisiin. Museo on sekä liikuttava että mielenkiintoinen – ehdottomasti näkemisen arvoinen.

(Aamiainen ja lounas sisältyvät matkan hintaan.)

Päivän kaupunkikierros tehdään jalkaisin. Käymme luonnollisesti Pyhän Marian kirkossa, Gdanskin mahtavassa tuomiokirkossa. Väitetään, että roomalaiskatolisen kirkon rakentamiseen olisi käytetty enemmän punaista tiiliä kuin minkään muun kirkon rakentamiseen koko maailmassa. Kirkko on peräisin vuodelta 1343. Erityisen ketterät voivat kiivetä sadat portaat ylös tornin huipulle ja katsella hulppeita maisemia yli Gdanskin.

Reittimme kulkee pitkin Dlugi Targ -kävelykatua, mikä on kuin askeltaisi keskiajalla. Täällä on mm. helposti tunnistettava suihkulähde, jonka keskellä on Neptunuksen patsas. Pronssiveistos on peräisin 1600-luvulta. Kävelemme myös pitkin Kuninkaantietä, näemme merenrannan, kaupungintalon sekä Uphagenin talon, sataman nosturit  ja paljon muuta.

Loppupäivä on varattu omille seikkailuille, kunnes iltapäivän päätteeksi ajamme Gdanskin lentokentälle. On aika palata kotiin.

(Aamiainen sisältyy matkan hintaan.)